(Kuva: Jussi Ikkala)

Sopiva ry:n ja yhteistyökumppaneiden keskusteluillassa kurottiin umpeen kirkon sisäisiä näkemyseroja. Pohja keskinäiseen dialogiin olisi olemassa, mutta mistä löytää tarvittavat välineet?

Onko Suomen evankelis-luterilaisen kirkon sisäisessä keskustelussa mahdollista päästä eroon konservatiivi-liberaalileimoista? Millaisen kuvan media välittää kirkollisesta keskustelusta ulospäin, ja mitä voitaisiin tehdä toisin? Näitä kysymyksiä pohdittiin Sillanrakennusilta-keskustelutilaisuudessa Hyvän toivon kappelissa Helsingin Jätkäsaaressa.

Medianäkökulmaa ja dialogiasiantuntijuutta illan järjestäjäpuolella edusti Sopiva ry, jonka puheenjohtaja Noora Kettunen toimi myös illan toisena juontajana. Sopivan lisäksi tapahtumaa olivat järjestämässä Teologian ylioppilaiden tiedekuntayhdistys (TYT) ja Ylioppilaiden kristillinen yhdistys YKY. Puhujavieraiksi tilaisuuteen oli kutsuttu kansanedustaja, teologian tohtori Ilkka Kantola ja teologian tohtori Eero Junkkaala.

Ilta alustettiin esityksellä konfliktitutkija Mohammed Abu-Nimerin katsomusten välisen sensitiivisyyden ja uskonnollisen identiteetin teoriasta. Oman katsomuksellisen sensitiivisyyden kehittyminen merkitsee Abu-Nimerin mukaan omasta poikkeavien näkemysten hyväksymistä. Yksilö voi siirtyä uskontosentrisestä, muilta näkemyksiltä puolustautuvasta ajattelusta uskonnolliseen relativismiin ja sitä kautta toisten hyväksymiseen. Tämä ei vaadi oman ajattelun mukauttamista tai sulautumista omasta poikkeavien näkemysten kanssa.

Keskustelussa päästiin nopeasti kirkon ajankohtaisiin haasteisiin. Kantola kertoi huomanneensa jo viimeisimmässä arkkipiispanvaalissa kirkon sisäistä jakautumista arvokysymysten suhteen. Myös yhteiskunta haastaa kirkkoa arvokysymyksissä, josta on esimerkkinä eduskunnan hyväksymä tasa-arvoinen avioliittolaki.

Historiallisena kuriositeettina mainittiin, kuinka samanlainen polarisoiva arvokeskustelu käytiin avioerosta ja uudelleenvihkimisestä sotienjälkeisessä Suomessa. Kirkko oli tuolloin viemässä eduskuntaan lakialoitetta uudelleenvihkimisen kieltämisestä, mutta eduskunnan vastustus kaatoi hankkeen. Asiaa koskevat näkemyserot jakoivat papistoa vielä pitkään tämän jälkeen.

Myös median luomaa kuvaa kirkosta analysoitiin. Junkkaala ja Kantola pitivät kirkkoa koskevaa uutisointia yksipuolisena ja polarisoiviin aiheisiin keskittyvänä. Erityiseksi ongelmaksi Junkkaala nosti herätysliikkeiden puutteellisen näkyvyyden myös kristillisessä mediassa. Kantola taas kritisoi Helsingin Sanomien ”historialliskriittistä” toimituspolitiikkaa uskonnon suhteen, jossa uskonnolliset totuudet ikään kuin mitätöidään.

Mediasta päästiin kysymykseen, kuka kirkossa pääsee julkisesti ääneen. Edustaako kirkon ääntä kirkolliskokous, arkkipiispa, seurakuntien työntekijät vai seurakuntalaiset itse?
Junkkaala katsoi nykykirkon olevan työntekijäkeskeinen ja organisatorisesti ”ylikuormitettu ja hierarkkinen”. Tässä mallissa hänen mukaansa korostuu piispojen asema kirkon edustajina.
Kantola oli asiassa samoilla linjoilla ja koki, että tavalliset seurakuntalaiset törmäävät kirkossa jäykkiin rakenteisiin, vaikka juuri heillä olisi vastuu kirkon toiminnasta. Hän peräänkuulutti hyödyntämään seurakuntalaisten innovatiivisuutta ja luottamaan erityisesti nuoriin.

Molempien puhujien mielestä kirkon sisäiset näkemyserot ovat kärjistyneet voimakkaasti. Junkkaalan mielestä tilanne on niin arka, että kompromisseja on mahdoton hakea asemoitumatta yleisön silmissä jompaankumpaan ääripäähän. Hän viittasi myös kirkon sisäiseen ”kapinaliikkeeseen”, joka olisi valmis lähtemään omille teilleen – minne, sitä on vaikea sanoa.

Myös Kantola nosti esiin ne kirkon jäsenet, jotka joutuvat näkemystensä vuoksi olemaan jatkuvasti puolustusasemissa ja kokevat siksi ulkopuolisuutta. Molemminpuolinen torjuntareaktio vain lisää sisäistä vastakkainasettelua.

Loppupuheenvuoroissa konsensus oli selkeästi se, että pohja kirkon sisäiseen arvokeskusteluun on olemassa. Sekä puhujavieraat että yleisö olivat sitä mieltä, että kirkossa on enemmän yhdistäviä kuin erottavia tekijöitä. Nämä tekijät kiteytyvät kristinuskon yhteisessä opissa. ”On parempi pysyä kirkossa ja vaikuttaa”, Junkkaala vetosi yhtenäisyyden puolesta. ”Kyllä täällä [kirkossa] taivaaseen pääsee.”

Konkreettiset esimerkit siitä, miten eri tahojen välistä dialogia tulisi käydä, jäivät kuitenkin pintaraapaisuiksi. Avioliittokysymyksen suhteen Kantola esitti ajatuksen kahden avioliittokäsityksen mallista, jossa sekä perinteistä että samaa sukupuolta olevien vihkimisen salliva avioliittolakia sovellettaisiin kirkossa rinnakkain. Kuinka pitkälle tällaisia ratkaisuja kirkossa voitaisiin kuitenkin soveltaa? Tähän keskustelussa ei menty. Samoin kirkkoa koskevan uutisoinnin ongelmat todettiin, mutta konkreettisia kehitysehdotuksia tähän ei juuri ollut.

Näihin asioihin pureutuva keskustelu olisi vaatinut ehkä toisenlaisen foorumin, nyt tilaisuuden pääpaino oli enemmän ekumeeninen kuin mediakriittinen. Pääasia kuitenkin on, että tahtoa dialogiin on olemassa. Tämä on se ajatus, jolle Sopiva ry:n olemassaolo perustuu.