(Kuva: Ninni Ahonen)
Vuosi sitten kävelin Tukholmassa Södermalmin kaupunginosassa, kun puhelimeni näyttöön välähti otsikko Ylen sivuilta: ”Kuorma-auto on ajanut väkijoukkoon Tukholman keskustassa.” Tuijotin näyttöä hämmentyneenä ja epäuskoisena: olin alle kymmenen minuuttia sitten itse kävellyt ydinkeskustassa, ostanut itselleni tanssikengät ja shoppaillut Drottninggatanilla, muun muassa tavaratalo Åhlensilla. Hälytysajoneuvojen kiiruhtaessa ohitseni ilmoitin läheisilleni olevani kunnossa tietämättä tarkkaan kuinka vakavasta tilanteesta oli kyse. Myöhemmin illalla sain kuulla, että lähipiiriini kuuluva henkilö oli kadoksissa. Monien tuntien epätietoisuuden jälkeen minulle selvisi, että hän makasi sairaalassa vakavasti loukkaantuneena. Kuorma-auto oli osunut häneen Åhlensin kohdalla.
Uskaltaisin väittää, että jokainen tukholmalainen – ellei jopa ruotsalainen – tuntee jonkun, joka todisti terrori-iskua Drottninggatanilla. Kun tarinoita on lukematon määrä, median vastuu kertoa luotettavaa tietoa korostuu. Kiireen ja epäselvyyksien keskellä journalistien tulee kertoa tiedonjanoiselle yleisölle, mitä tapahtuu, vaikkei kaikkiin kysymyksiin välttämättä olekaan vielä vastauksia. Samaan aikaan vahvistamattomista tiedoista uutisoiminen voi olla erittäin vaarallista tunnemyrskyn keskellä elävälle yhteisölle. Tukholmassa iskun jälkeen levisi muun muassa huhuja useista ampumisista kaupungin eri alueilla, mitkä eivät pitäneet paikkaansa. Jos viestintävälineet eivät kuitenkaan vastaa mitään avoimiin kysymyksiin, saattaa yleisö etsiä vastauksia mistä tahansa, kuten sosiaalisesta mediasta. Ja jos joku toinen antaa tarpeeksi tyydyttävän vastauksen, mediaa helposti osoitetaan syyttävällä sormella, koska se on ”pimittänyt” tärkeitä tietoja.
Samat ongelmat nousivat Suomessa eteen Turun terrori-iskun jälkeen, mutta jälkikeskusteluissa korostuivat silti aivan eri asiat. Ruotsissa kruununprinsessa Victoria totesi, että Tukholman iskusta selvitään jatkamalla eteenpäin ”tillsammans” eli yhdessä. Seuraavina päivinä Drottninggatan täyttyi niin kukista kuin hyväntahtoisista ihmisistä. Yhteisöllisyys korostui paitsi tukikonsertissa Sergelin torilla, myös sosiaalisessa mediassa, jossa monet korostivat, etteivät anna pelolle valtaa. Sanaa rakkaus,”kärlek”, toistettiin ylpeänä kaikkialla, kuten Åhlensin ulkoseiniin kiinnitetyissä post-it -lapuissa.
Suomessa sen sijaan keskustelu polarisoitui maahanmuutto-käsitteen ympärille. Tunteikkaat puheenvuorot niin perinteisessä kuin sosiaalisessa mediassa vaikuttivat olevan joko myönteisiä tai kielteisiä maahanmuuttoa kohtaan. Silloisen sisäministeri Risikon kyseenalaiseen kommenttiin “ulkomaalaisen näköisestä” epäillystä Turun iskun lehdistötilaisuudessa reagoitiin myös vahvasti. Oman osuutensa tästä tulehtuneesta keskusteluilmapiiristä ovat saaneet toimittajat, jotka ovat joutuneet sietämään vihapuhetta iskusta uutisoinnin jälkeen.
Jos haluamme saada aikaan parempaa vuoropuhelua, on median lisäksi nostettava esille muiden kuin ääripäiden kommentit. Tähän pyrimme myös me sovittelujournalistit, sillä haluamme kuunnella välimaastoon sijoittuvien ääniä. Joskus ruotsalaisten kanssa kokoustaneet tietävät, että naapurimme haluavat kuulla jokaista läsnä olevaa henkilöä. Ääneen pääsevät nekin, jotka eivät ole erikseen puheenvuoroa valmistelleet. Jos moniäänisyys olisi valtamediassa yleisempää, polarisaatio alkaisi todennäköisesti purkautua hiljalleen. Silloin olisi helpompi huomata, että vaikka joku toinen olisi eri mieltä kanssasi, se ei ole vaarallista tai tee hänestä julmaa vihollistasi. Silloin kenties näkisimme, että kriisiä on mahdollista käsitellä yhdessä, ei vain samanmielisten kanssa.
