Blogi: Saako televisiossa sanoa ”sovinto”?

PÄIVITETTY: 4.10.2018    KIRJOITTAJA: Mikko Hautakangas

Kun toimittaja sanoo tavoittelevansa sovintoa, monella nousevat karvat pystyyn. Syyskuussa Ylen TV1:n perjantai-illoissa aloitti uusi puolen tunnin talk show Sannikka & Ukkola, ja kolmen ensimmäisen jakson perusteella erityisesti ohjelman sovitteleva osio tuntuu herättävän tuttua kritiikkiä. Tekevätkö toimittajat siis toistuvasti samoja virheitä? Vai onko vastakkainasetteluihin tottuneilla katsojilla vaikeuksia säätää omaa asennettaan oikealle aaltopituudelle? Tai ehkä sovittelevuus televisiossa on yksinkertaisesti huono idea?

Marja Sannikka ja Sanna Ukkola ovat kokeneita toimittajia ja yleisölle tuttuja useista television ajankohtaisohjelmista. Kun he syyskuussa 2018 yhdistivät voimansa ja nimensä, he markkinoivat alkavaa ohjelmaansa korostamalla moninäkökulmaisen kuuntelemisen ja ymmärtämisen merkitystä, mutta myös terävyyttä ja kriittisyyttä. Yle Puheen Aamussa he kertoivat olevansa ”kyllästyneitä siihen, että perinteisesti telkkarin keskusteluohjelmiin etsitään erilailla ajattelevat ihmiset ja sitten heidät laitetaan riitelemään.
– Me emme hae henkilökohtaisia hyökkäyksiä vaan ymmärrystä ja keskustelua asioista.”

Kaltaiselleni sovittelun ja dialogin mahdollisuuksiin uskovalle mediatutkijalle tämä kuulostaa mainiolta lähtökohdalta. Vaikuttaa siltä, että tekijät ovat tietoisia niistä ongelmista, joita journalistiset käytännöt tuntuvat kerta toisensa jälkeen asettavan hyvän keskustelun tielle, erityisesti televisiossa.

Viime vuosina on nähty jo useampiakin ohjelmia, jotka lupaavat tarttua ajankohtaisiin kiistoihin etsimällä yhteistä ymmärrystä riitelevien osapuolten välille. Vaikka rauhan lietsomisen luulisi olevan kannatettava ajatus, sosiaalista mediaa ja työpaikan käytäväpuheita seuraamalla käy selväksi, että tällaiset ohjelmat herättävät monissa kauhua jo etukäteen ja yleensä äänekästä kritiikkiä myös jälkikäteen. Moitteet tapaavat kohdistua ainakin kolmeen asiaan: keskustelijavalintoihin, kysymyksenasetteluun ja kritiikittömyyteen eli toimittajan puheenjohtajarooliin.

Toisin sanoen, monien mielestä TV-kohtaamisissa pannaan väärät ihmiset keskustelemaan huonosti valitusta näkökulmasta eikä toimittaja esitä tarpeeksi tiukkoja tarkentavia kysymyksiä.

“Tolkkupornoa”?

Vaikka Sannikka & Ukkolan tekijät vaikuttavat olevan kriittisiä TV-keskusteluformaattia kohtaan, näin katsojan näkökulmasta näyttää kuitenkin siltä, että televisuaalisuuden rutiinit pakottavat ohjelman jälleen aika tutun näköisiin raameihin. “Sovinto”-osiossa journalistisesti johdettua dialogia rakennetaan tuomalla kameroiden eteen jostakin kiistanalaisesta kysymyksestä ”vastakkaista mieltä” olevat osapuolet. Toimittaja istuu sitten heidän keskelleen ikään kuin sillanrakentajaksi ja kehottaa osapuolia etsimään yhteisymmärrystä, jopa sovintoa. Aikaa tähän on noin 10 minuuttia, mikä voi olla paljon perjantai-illan lähetysajaksi, mutta liian vähän todellisen dialogin rakentamiseksi. Loppuhuipennukseksi keskustelijoilta toivotaan sovinnon elettä, kuten halausta tai kädenpuristusta.

Koomikko Iikka Kivi kirjoitti 23. syyskuuta Facebook-päivityksessään Sannikka & Ukkolasta, kritisoi erityisesti “Sovinto”-osiota monimutkaisia asioita yksinkertaistavaksi ja hätäiseksi, ja nimesi tällaisen esitysmuodon “tolkkupornoksi”. Vaikka termi on standup-koomikon omalle yleisölleen suuntaama someletkautus, siinä on mielestäni hyvä itu kriittiselle pohdinnalle. Jos kohtaaminen ja vuoropuhelu fetissoituu sovintoon pyrkimiseksi, keskitytään liiaksi toivottuun kliimaksiin. Jos ajatus sovittelusta ohjaa ennen muuta keskustelun muotoa, osallistujien roolit ovat valmiiksi melko ahtaat (“te olette nyt niitä erimielisiä!”) ja heidän voi olla lopulta varsin hankalaa tuottaa yhdessä mitään kovin uusia ja yllättäviä näkökulmia varsinaiseen käsiteltävään asiaan. Keskustelun päättävä kädenpuristus symboloi ennemminkin jännitteen pysyvyyttä kuin sen laukeamista.

Samalla tullaan kuin vahingossa antaneeksi turhan vaatimaton kuva dialogin mahdollisuuksista. Vuoropuhelun vahvuus ja kriittinen voima ei nimittäin ole keskustelun lopputuloksessa, vaan kuuntelemisessa. Kuunteleminen avaa mahdollisuuden ymmärtää tarkemmin, millaisin välinein toinen osapuoli työskentelee. Kuunnelluksi tuleminen puolestaan on tilaisuus avata omia argumentteja ja haastaa niitä itseä koskevia stereotypioita ja olkiukkoja, jotka voivat leimata omaa näkökulmaa julkisessa keskustelussa ja etenkin ”vastustajien leirissä”. Parhaimmillaan kuunteleminen voi auttaa osapuolia löytämään uusia toiminnan mahdollisuuksia – jopa sovintoa – mutta oleellisempaa on erimielisyyden perusteiden piirtyminen kirkkaina esiin. Tämä taas onnistuu parhaiten, kun katseet kohdistetaan käsiteltäviin asioihin, ei keskustelijoihin.

Tästä näkökulmasta näen myös Kiven “tolkkuporno”-kritiikin toistavan osaltaan väärää mielikuvaa dialogista yhteiskunnallisen keskustelun ja journalismin välineenä. “Tolkkuajatteluun” kohdistetulla kritiikillä tunnutaan viittaavan useimmiten tasapuolisuusharhaan tai keskitien harhaan: journalismin tasapuolisuuden ja neutraaliuden vaatimus voi johtaa siihen, että jännitteisissä kysymyksissä erimieliset osapuolet esitetään keskustelun tasa-arvoisina “ääripäinä”, joiden välistä löytyy järkevän maltillisuuden alue. Tämän sinänsä tärkeän kritiikin ongelma on siinä, että “tolkusta” uhkaa tulla jälleen yksi lokero, johon kanssakeskustelijoita ivaten asemoidaan.

Dialogi ei kuitenkaan tarkoita konsensus- tai kompromissihakuisuutta, eikä sovittelujournalismi sovintojournalismia. Dialogin ja kuuntelemisen kautta on mahdollista purkaa virheellisiä käsityksiä ja vaikkapa huomata, etteivät keskustelijat ole ollenkaan samalla janalla. Dialogia rakentaessa ja ohjatessa esimerkiksi keskustelijoiden erilaisten valta-asetelmien suhteen on oltava herkkänä ja ne tulee ottaa huomioon, ei piilottaa.

Voiko ymmärryksen lisääminen viihdyttää?

Perjantai-iltaisin parhaaseen katseluaikaan nähtävä Sannikka & Ukkola pyrkii paitsi luomaan moniäänistä keskustelua, myös viihdyttämään. Nopea rytmi, energiset toimittajat ja huumorilla sävyttäminen tuovat ohjelmaan sähäkkyyttä, jolla pyritään lunastamaan lupauksia “häpeilemättömyydestä”, “katsojan haastamisesta” ja “actionista”. Useamman ohjelman ennakkopuffeissa puhutaan puheenaiheiden “räjäyttämisestä”, Kärsämäen koulun erotettu rehtori saa tekstiplanssissa tittelikseen “kohurehtori”. Jännitteet palvelevat tämänkin ohjelman draaman polttoaineena ja ristiriitoihin tartutaan alleviivaamalla niitä.

Mutta pitäisikö tai voisiko edes olla toisin? Jos ohjelman myyntiargumentti olisi ”otetaanpa nyt rauhassa selvää, mistä tässäkin kohussa on kysymys”, menisikö se läpi tuotantopalaverissa tai kanavan johtoportaassa? Herättäisikö se tarpeeksi keskustelua; toisin sanoen, twiittaisiko yleisö ohjelmasta, saisiko se somejakoja ja blogikommentteja, puhuttaisiinko siitä maanantaina kahvihuoneissa?

Jos ei, miksi ei? Kuluneen parin vuoden aikana on puhuttu paljon suomalaisen keskustelukulttuurin ongelmista ja yhteiskunnan polarisaatiosta. Tällä perusteella luulisi, että juuri vuoropuhelua ja kuuntelemista korostaville ohjelmaideoille ja journalistisille sisällöille olisi nyt vetävät markkinat.

Tässä mielessä onkin kiinnostavaa, että myös Sannikka & Ukkola vaikuttaa “herättäneen keskustelua” erityisesti sovinnon hieromiseen keskittyvällä osiollaan. Sen sijaan alkupuolen perinteisempi lavahaastattelu ja sitä seuraava takahuoneraadin kommenttivuoro ovat jääneet vähemmälle huomiolle. Kuitenkin juuri tässä osiossa on paljon hyviä kriittisen kuuntelemisen ja jännitteiden selkiyttämisen aineksia.

Ainakin kolmessa ensimmäisessä ohjelmassa “Stage”-osion perusideana on ollut jonkinasteisen kohun kohteeksi joutuneiden kuuleminen omassa asiassaan. Tämä on hyvä lähtökohta keskustelulle pelkän asiantuntijakommentoinnin sijaan. Kuitenkin myös raadin arvioiva läsnäolo takahuoneessa on tärkeä osa asetelmaa ja terävöittää lavahaastattelua. Tilaa ei anneta vain yhdelle näkökulmalle eivätkä esimerkiksi kritiikin kohteeksi joutuneet voi vapaasti selittää asiaansa parhain päin, vaan myös tämä puheenvuoro asettuu välittömästi vuoropuheluun takahuoneessa seuraavan raadin kanssa.

Takahuoneraadin onkin tarkoitus edustaa sitä somekeskustelua, jota kotisohvilta käsin käydään. Samasta studiotilasta käsin ja itsekin kameroiden edessä kommentoitaessa on kuitenkin selvästi helpompi pidättäytyä niistä sarkastisimmista letkautuksista, joihin olisi suuri houkutus oman someyleisön edessä.

Vaikka studiokommentointi on tietysti ikivanha asiaohjelmien sisältötyyppi ja mukailee samalla ohjelmapaikalla aiemmin nähdyn Pressiklubin asetelmaa, Sannikka & Ukkolan toteutustavalla sohvaraadista tulee mieleen paitsi Aamu-TV:n Jälkiviisaat, myös Sohvaperunat tai nappulaleikin ansiosta jopa nykyään niin suositut huumoripaneeliohjelmat. Toivon siis näkeväni tämän osion kehittelyä edelleen, koska se selvästi auttaa tiivistämään käsiteltävään aiheeseen liittyviä eri näkökulmia ja tuomaan esiin kriittisiäkin huomautuksia arvostavassa hengessä.

Samalla me katsojat voimme kenties harjaannuttaa itseämme kuuntelijoina. Ehkä dialoginen televisiokeskustelu voi viihdyttää muullakin tavoin kuin virittämällä odotuksen, että millä tavoin kukakin tällä kertaa mokaa.

Mikko Hautakangas

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *