Heinäkuun viikot ovat tyypillisesti hiljaisia suomalaisessa julkisuudessa. Kun politiikan väännöt ja elinkeinoelämän kiemurat ovat kesätauolla, laskevat kierrokset myös journalismissa ja somessa. Tänä vuonna kuitenkin kuumeni keskellä kesää keskustelu keskustelusta: Millainen julkinen keskustelu on rakentavaa? Onko rakentavuus edes tavoittelemisen arvoista? Tai tekeekö sosiaalinen media siitä erityisen hankalaa?

Keskustelu käynnistyi #rakentavatwiittaaja-tunnustuksesta, jota Pekka Sauri on Twitter-tilillään jakanut noin vuoden ajan. Tässä kirjoituksessa ei ole tarkoitus analysoida tätä nimenomaista kohua sen syvemmin, aihetta on jo käsitelty esimerkiksi Ylellä Radio 1:n Ykkösaamussa Saurin näkökulmasta ja Aamu-TV:n Jälkidigi-osiossa (Areena-tallenne 01:49.05 alkaen) sekä Helsingin Sanomien Nyt-liitteen sivuilla. Tosin näissä mediateksteissä #rakentavatwiittaaja-tunnustusta kritisoineiden näkökulmaa on kuultu harmillisen vähän, lähinnä kritiikkiä on “ymmärretty” ulkoa päin toimittajien, asiantuntijoiden ja Saurin itsensä suulla.

Ulkopuolisen näkökulmasta #rakentavatwiittaaja-keskustelun jännitteen voinee tiivistää lyhyesti näin:

• Tunnustusta kritisoineet näkevät ongelmallisena sen, että vaatimusta keskustella “rakentavasti” voidaan käyttää myös kriittisten äänten vähättelyyn. Kun nostetaan esiin maltillisia ja sovittelevia ääniä, saattaa syntyä vaikutelma, että tiukkasävyinen epäkohtien esiin nostaminen ei ole toivottavaa keskustelua ja esimerkiksi tunteiden osoittaminen leimaa keskustelijan “raivoavaksi” ja siten ohitettavaksi.
• #rakentavatwiittaaja-tunnustusta puolustavat puolestaan tuntuvat hämmästyneen, ja osa närkästyneenkin, kritiikistä: tunnustuksenhan oli tarkoitus kannustaa ja nostaa esiin hyviä puolia verkkokeskustelussa, ei tuomita tai syrjiä ketään. Tästä näkökulmasta rakentavien puheenvuorojen palkitseminen on ollut reaktio huoleen keskusteluilmapiirin kärjistymisestä, ja palkintoon kohdistuva kritiikki näyttää osaltaan todistavan huolen oikeaksi.

Keskustelu rakentavuudesta kiinnittää huomiomme, koska sovittelujournalismia kehittäessämme toimimme osin samalla kentällä niin sanotun “rakentavan journalismin” kanssa. Rakentavuudesta journalismissa olemme keskustelleet aiemmin mm. Sovittelujournalismi-tutkimushankkeen blogissa ja YK-liiton Maailman parhaat uutiset -projektiin liittyvässä haastattelussa. Tässä bloggauksessa tarkennamme vielä erityisesti some-keskustelun näkökulmaan.

Rakentavaa – vai sittenkin kuuntelevaa, moniäänistä, kunnioittavaa?

Julkisen keskustelun kärjistymisestä ollaan huolissaan monilla suunnilla, mutta huolissa on eroja. Poliittisesti aktiivisimmat ovat huolissaan vihapuheesta ja sananvapaudesta, mutta rakentavuudesta tuntuvat puhuvan ne, joilla ei ole vahvaa kantaa kulloinkin käsillä olevaan keskusteluun. Niille, jotka ovat tottuneet ihmettelevään ja tarkkailevaan rooliin, sanotaan yhä useammin, että maltillinen tuumailu ei olekaan sopivaa, vaan itse asiassa “hiljainen keskusta” mahdollistaa vahingollisten asioiden etenemisen.

Rakentavaa keskustelua toivovat tapaavat sanoa, että “asiat riitelevät, ei ihmiset”. Polarisoituvissa yhteiskunnallisissa keskusteluissa tämä ei kuitenkaan oikein onnistu, vaan ihmisiä ryhmitellään ja leimataan sen perusteella, miten he keskusteluun osallistuvat ja kenen taakse asettuvat. “Ellet ole puolellamme, olet meitä vastaan.” (Tämä polarisaatiomallin mukainen asetelma näkyy myös #rakentavatwiittaaja-kohussa, kuten esimerkiksi Teemu Roos Twitterissä mainitsi.)

Yksi keino hillitä polarisaation syvenemistä ja etenemistä onkin huolehtia siitä, että leirejä on enemmän kuin kaksi. Toisin sanoen on tärkeää huolehtia keskustelun moniäänisyydestä ja myös niiden kuuntelemisesta, joita ei yleensä kuulla. Rakentavuus-metaforan kannattaakin ajatella viittaavan monenlaisten rakennusaineiden tarpeellisuuteen ja siihen, kuinka niitä yhdistellään tavalla, joka tekee lopputuloksesta entistä vahvemman. Olennaista ei ole, kuka on rakentava (tai kuka ei), vaan miten keskustelu edesauttaisi yhteisen asian käsittelemistä mahdollisimman monista näkökulmista.

Tämän takia huoli siitä, että rakentavuuden vaatimusta käytetään myös ulossulkemiseen, ei ole aivan perusteeton. Vaikka “rakentava” kuulostaa toki yleisesti hyvältä ja kannatettavalta (vähän kuin ”tehokkuus” tai ”edistys”), se on myös termi, jota on käytetty kritiikin vaientamiseen. Esimerkiksi maissa, joissa demokratia ei toimi, rakentavuus sanana viittaa usein vallanpitäjien myötäilyyn – tämä on nähty esim. ”rakentavaa journalismia” koskevissa kansainvälisissä keskusteluissa.

Jos taas rakentavuus ajatellaan nimenomaan moniäänisyytenä ja moniaineksisuutena, korostuu, että kysymys on kyvystämme sietää yhteiskunnallisia konflikteja ja halusta oppia käsittelemään niitä. Kuten sometutkimuksen konkari Axel Bruns kirjoittaa, “kuplissa” ei ole kyse pelkästään someilmiöstä ja algoritmeistä, vaan aidosta yhteiskunnallisesta eriytymisestä, eri ryhmien intressiristiriidoista ja valtakamppailusta – siis politiikasta!

Rakentavuus ja kriittisyys

Jos rakentava keskustelu vaikuttaakin olevan hieman epäselvä käsite, ehkä sanapari “rakentava kritiikki” on tutumpi ja voisi auttaa myös somekeskustelijoita viestinsä muotoilussa. Jos vaikkapa ohjaaja tai valmentaja antaa rakentavaa kritiikkiä, hän ei vain osoita virheitä – “tuossa teet väärin” – vaan myös auttaa konkreettisin ja toteutettavissa olevin askelin parempaan toimintaan. Ja nimenomaan sellaiseen parempaan toimintaan, mikä hyödyttää myös kritiikin kohteena olevaa! Etenkin tämä kritiikin kohteen näkökulman ymmärtäminen tuntuu olevan somekeskusteluissa paljon vaadittu. Kritiikin vaikuttavuutta se kuitenkin usein parantaisi – itse kukin voi miettiä, kuinka valmis on muuttamaan omaa käyttäytymistään tai ajatteluaan, ellei muutos tue omia arvoja ja tavoitteita.

Rakentava kritiikki ei myöskään kohdistu henkilöön – ”virheesi johtuu siitä, että olet tuollainen” – vaan toimintaan, johon pyritään avaamaan toinenkin näkökulma. On kuitenkin inhimillistä, että kun omaan (omasta mielestä hyvään pyrkivään) toimintaan kohdistuu arvostelua, sitä on vaikea kuulla puhtaan teknisenä kehitysehdotuksena. Kuinka siis ottaa kritiikkiä vastaan rakentavasti?

Ensimmäinen askel voisi olla, että ei etsi perusteluja sille, miksi kritiikki EI pitäisi paikkaansa. Tämä ei toki tarkoita myöskään nöyrää kaiken kritiikin nielemistä eikä asiattomuuksien hyväksymistä. Rakentava kritiikki on kuitenkin vuorovaikutusprosessi ja edellyttää pyrkimystä ymmärtää aidosti, mistä näkökulmasta toinen asiaa katsoo. Kuuntelemisen tärkeydestä olemme bloganneet täällä Sopivan blogissakin moneen otteeseen; hyviä vinkkejä tarjoaa myös Aamulehden toimittaja Katja Pajula kolumnissaan.

Ei kannata myöskään etsiä vikoja kritiikin esittäjästä tai määritellä, mihin ryhmään tämä kuuluu. Juuri tämä somekeskustelun heimoutuminen tuntuu olevan ytimessä siinä, miksi keskustelu koetaan ei-rakentavaksi (kuten jo alussa mainittuun Jälkidigi-keskusteluunkin osallistuneet Sami Kuusela ja Katri Saarikivi omissa kolumneissaan pohtivat). Jälleen keskustelun moniäänisyydestä on apua – kun näkökulmia on tarpeeksi, on helpompi pitää fokus itse asiassa eikä keskustelijoissa.

Rakentavuus ei siis ole keskustelijoiden, vaan keskustelun ominaisuus. Tätä näkökulmaa tuotiin esiin myös #rakentavatwiittaaja-keskustelussa: kehuminen on tehokas tapa lisätä haluttua toimintaa, mutta ehkä yksittäisten keskustelijoiden sijaan kannattaakin nostaa korokkeelle hyviä keskusteluja – sellaisia, jotka koetaan oikeudenmukaisiksi ja hyödyllisiksi mahdollisimman monista suunnista katsottuna. Kai sellaisiakin somesta löytyy?