Teen vapaaehtoistyönä rikos- ja riita-asioiden sovitteluja. Soviteltavat tapaukset vaihtelevat laajalla skaalalla, ja asiakkaiden ikähaitari ulottuu alle 10-vuotiaista aivan vanhimpiin asti.
Usein sovittelutapaamiset ovat täynnä isoja inhimilliisiä tunteita. Ihmiset kertovat kokemistaan peloista, häpeästä, surusta, vihastakin. Kun sovittelu menee hyvin, itse tapaamisessa edetään jännityksestä ja hämmennyksestä avoimen ja rehellisen kohtaamisen kautta helpotukseen ja molemminpuoliseen oikeudenmukaisuuden kokemukseen.
Me sovittelijat emme oikeastaan tee muuta kuin mahdollistamme tämän. Sovittelun keskeinen periaate on, että ihmiset säilyttävät itsellään konfliktiensa omistajuuden, vallan päättää, mitä he tarvitsevat tilanteen ratkaisemiseksi. Mutta välillä sovittelijaa tarvitaan siihen, että asiakkaat uskaltavat kohdata toisensa ja tunteensa – ja osaavat kuunnella toisiaan.
Otsikon ajatus tuli mieleeni juuri tästä. On tapana sanoa, että itsenäistä aikuista ei pidä kohdella kuin lasta. Mutta miten me sitten lapsia kohtelemme, jos he ovat vaikka tehneet jotain luvatonta ja tyhmää tai tulevat sanoneeksi toiselle rumasti ja loukkaavasti?
Toivottavasti empaattisesti, joustavasti ja kärsivällisesti. Emme hätkähdä tunnepurkauksistakaan, mutta samalla autamme tunnistamaan, miltä tilanne muista tuntuu. Rohkaisemme pyytämään anteeksi ja tuemme eri tavoin siinä, että huono käytös ei jatkossa toistuisi.
Toivottavasti emme ajattele, että onpa täysi kusipää tuo lapsi, taitaa olla hullu. Tai että onpa poikkeuksellisen paha ja ilkeä ihminen, hirveää, että tuollaisten kanssa joudutaan elämään.
Minusta tuntuu, että usein me aikuisetkin ansaitsisimme tulla kohdatuksi samalla myötätunnolla ja uteliaisuudella. Joskus tarvitsemme vinkkejä siinä, miten puhua toiselle niin, että yhteinen asia edistyy. Jos emme sitä vielä osaa, se ei välttämättä ole merkki ilkeydestä tai auttamattomasta tyhmyydestä.
Toki ymmärrän, että ”kohdella kuin lasta” -sanonnalla tarkoitetaan yleensä jotain muuta. Alentuvaa asennoitumista, mielipiteiden ohittamista, älykkyyden aliarvioimista – kuvitelmaa siitä, että tietää toisen puolesta paremmin kuin tämä itse. Ehkä lapsellinen kohtelu on myös lässyttävää pehmeyttä ja asioiden katsomista läpi sormien. Tässä mielessä edes lasta ei tule kohdella kuin lasta!
Sovitteluissa myös lapset ja nuoret osoittavat usein hämmästyttävää valmiutta puhua asioistaan, kokemuksistaan ja tunteistaan. Hoitaa solmuun menneitä keskinäisiä suhteitaan kohtaamisen kautta. Ottaa vastuuta tekemisistään ja sanomisistaan, pahoitella aiheuttamaansa vahinkoa. Kun heille vain tarjotaan sille tilaa, kuunnellaan ja uskalletaan ottaa vakavasti.
Toisaalta, miksi se olisi hämmästyttävää? Ehkä meidän käsityksiämme lapsista ja aikuisista voi miettiä vielä uudelleen avoimin mielin.
Sovittelu ei sisällä mitään taikatemppuja, vaan kyse on vuorovaikutuksesta ja viestinnästä. Kuuntelemiseen keskittymällä annetaan arvoa yksilölle tämän taustoista riippumatta, ja samalla edellytetään (ja mahdollistetaan) vastuunkantoa. Jotta tähän päästään, sovittelijan on huolehdittava, että kohtaaminen on turvallinen ja oikeudenmukainen kaikille osapuolille.
Lopputuloksena ei aina ole sovinto, mutta lähes poikkeuksetta kuitenkin lisääntynyt ymmärrys siitä, mitä oikeastaan on tapahtunut ja miten eri osapuolet tilanteen kokevat. Tämän vuoksi ajattelen, että myös journalismin ja viestinnän ammattilaiset voivat saada omaan työhönsä tukea sovittelun käytäntöihin tutustumalla.
