Paljon rannalla seisovia ihmisiä.

Perhe-elämä on vaikea aihe journalismille

Kaikkein vähiten koskettaa se juttutyyppi, jossa mietitään, onko lapsiperhe-elämä ihanaa vai kamalaa. Toinen yhtä hedelmätön kysymys on, onko lapsiperhe-elämä parempaa kuin lapseton elämä. Nämä vastakkainasetteluun perustuvat juttutyypit ajavat keskustelun nopeasti loukkaantumiseen ja umpikujaan.

Millaisia uutisia ja juttuja sinä olet lukenut perhe-elämästä? Tunnistatko oman perheesi median tarjoamista tarinoista?

Mediassa kirjoitetaan paljon perheistä, kaikenlaisista perheistä. Silti mediaa kritisoidaan perheuutisoinnin yksipuolisuudesta. Jotkut kaipaavat enemmän juttuja lapsettomista pariskunnista, toiset yksineläjistä. Joidenkin mielestä ydinperheet saavat liikaa näkyvyyttä uusperheiden kustannuksella, sateenkaariperheistä puhumattakaan. Juttujen sävylläkin on merkitystä: kirjoitetaanko perhe-elämästä ongelmakeskeisesti vai tuotetaanko kuvia perheidylleistä. Kaikkia näitä näkökulmia mediasta kyllä löytyy, mutta ihmisellä on tapana noteerata isoimmin ne jutut, jotka vastaavat hänen ennakkokäsitystään – vaikkapa perheuutisoinnin vinoumasta.

Mitä merkitystä sillä on, millaisen kuvaston media tarjoilee perhe-elämästä? Jotkut pitävät sitä suurena (IS)jopa yhtenä selityksenä nykyiseen syntyvyyden laskuun (YLE). Toiset pitävät väitettä liioiteltuna (HS)Ihmiset eivät tarvitse mediaa kertomaan, mitä lapsiasiasta pitäisi ajatella (Nyt). Varmaa on, että millaisen mielikuvan media synnyttääkin, se herättää tunteita. Niinkin pessimistiseen lopputulokseen (YLE) voi päätyä, että vanhemmuudesta ja perhe-elämästä ei voi puhua niin, etteikö joku loukkaannu.

Tämä kolumni ilmestyy päivänä, joka on seitsemännen lapsemme laskettu syntymäpäivä. Suurperheemme tarina on samalla tavalla ainutlaatuinen kuin kaikkien muidenkin perheiden. Ensimmäiset lapset syntyivät opiskelijaperheeseen, jossa elämä oli niukkaa, mutta vapaata ja ystävien ympäröimää. Kolmas lapsi syntyi hankalasti kahden elämäntilanteen välimaastoon, paikkakunnan vaihdon ja uusien opiskelu- ja työpaikkojen paineisiin. Neljäs lapsi syntyi ensimmäiseen omaan kotiimme keskelle onnellista perheidylliä. Idylli särkyi pieniksi paloiksi, kun viides lapsemme syntyi täysiaikaisena, täydellisenä – mutta kuolleena. Kuudes lapsemme täytti tyhjän sylin ja sai rakkautta ainakin kahden edestä. Seitsemännestä lapsesta en uskalla vielä täysin sydämin iloita, ennen kuin hän on sylissäni.

Vaikka olen vuosien kuluessa lukenut mediasta satoja perheistä kertovia juttuja, en koe, että ne olisivat juurikaan pystyneet puhuttelemaan minua henkilökohtaisesti. Poikkeuksena tästä ovat muutamat lapsikuolemista kertovat jutut (HS), jotka olen kokenut tärkeiksi keskustelunavauksiksi vaikeasta, osin vaietusta aiheesta.

Kaikkein vähiten koskettaa se juttutyyppi, jossa mietitään, onko lapsiperhe-elämä ihanaa vai kamalaa. Toinen yhtä hedelmätön kysymys on, onko lapsiperhe-elämä parempaa kuin lapseton elämä. Nämä vastakkainasetteluun perustuvat juttutyypit ajavat keskustelun nopeasti loukkaantumiseen ja umpikujaan. Tosiasia on, että meidän kaikkien elämä on joskus ihanaa ja joskus vaikeaa, ja kaikenlaisissa perhemuodoissa on omat haasteensa ja ilon aiheensa.

Perhejournalismin suurin ongelma lienee sen henkilökohtaisessa luonteessa. Hyvin henkilökohtaisissa aiheissa on hyvä muistaa, että journalismi on ennen kaikkea yhteiskunnallisten asioiden käsittelyä varten. Perheasioista uutisoitaessa asioita pitäisi käsitellä henkilökohtaisten valintojen sijaan pääosin yhteiskunnallisella ja poliittisella tasolla kysyen esimerkiksi, miten lapsiperheiden jaksamista ja vanhemmuutta parhaiten tuetaan, miten huomioidaan se, että lapsella voi olla kaksi kotia tai pitäisikö yksinasuvien olla helpompaa ilmoittaa esimerkiksi ystävä lähiomaisekseen.

Tietysti henkilökohtaisuudellakin on paikkansa journalismissa. Ihminen hahmottaa maailmaa kokemusten kautta ja parhaimmillaan henkilökohtaisuus voi antaa hyvää vertaistukea ja tuoda kokonaan uusia näkökulmia keskusteluun.

Usein henkilökohtainen ja yhteiskunnallinen myös lomittuvat: yksityisten asioiden yhteiskunnallinen kontekstualisointi tekee henkilökohtaisesta poliittista ja tarinasta journalismia. Ongelma syntyy, kun tarinatrendi yhdistyy “palvelujournalismiin”: tee näin, oletko aina elänyt väärin, tässä 5 keinoa, joilla voit elää paremmin! Silloin tarinat muuttuvat helposti ulossulkeviksi: ei kai kukaan halua kuulla, että hän on sattuman tai omien valintojensa takia jäänyt paitsi jostain maailman tärkeimmästä. Omien kokemusten yleistäminen ja toisten tunteiden arvailu on yleensä virhe. Sen sijaan ihmisten tarinoiden pitäisi auttaa ymmärtämään aihetta eri näkökulmista empatian kautta.

Loukkaantumisen riskiä vähentää se, että jutuissa huomioidaan monipuolisesti erilaiset tavat elää. Eri elämäntilanteisiin ja -valintoihin liittyy aina lukemattomia reunaehtoja ja ainutlaatuisia elämäntapahtumia, joiden tunnistaminen ja syvällinen käsittely lisää ymmärrystä ja murtaa ennakkoluuloja. Juttujen moniäänisyys kutsuu näkemään harmaan eri sävyt ja ajattelemaan – ja kommentoimaan – monipuolisesti.

Kolumni on julkaistu alun perin Sanomalehti Kalevassa 20.3.2021 ja nettilehdessä seuraavana päivänä. Kirjoittaja on toimittaja ja väitöskirjatutkija Tampereen yliopistossa, tutkimusaiheena moniääninen journalismi.

 

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

Scroll to top