Sopivan ja Viestintä ja kehitys -säätiö Vikesin Moniäänisen median kuumat perunat ‑keskustelusarja jatkui Vaasan kirjastossa 6.5.2026. Jatkoimme maaliskuussa julkaistun uutiskirjeemme aiheesta eli tarkastelimme journalistista keskustelua neurokirjon ja ADHD:n diagnosoinnista ja kulttuurisesta näkymisestä. Pääsimme jatkamaan ja syventämään siitä, mihin keskustelu Tampereella maaliskuussa jäi.

Keskustelun aluksi totesimme, että julkinen keskustelu ADHD:sta, neurokirjosta ja ylipäätään mielenterveyden haasteista ei ole kevään mittaan kuivunut kokoon, vaan uusia aiheeseen liittyviä juttuja tulee eteen harva se päivä. Tämä kertoo yhtäältä siitä, että teema on yhteiskunnallisesti merkittävä; toisaalta tietenkin myös siitä, että lehtien data-analytiikka osoittaa ihmisten lukevan näitä juttuja, vaikka eivät aina niihin niin tyytyväisiä olisikaan (kuten Tampereen keskustelussamme kävi ilmi).

Vaasassa keskusteluun osallistui useampia median ja journalismin tutkijoita, koska keskustelu järjestettiin Median ja viestinnän tutkimuksen päivien aattona. Tampereen keskustelun evästämänä lähdimme liikkeelle siitä huomiosta, että aiheen journalistisessa käsittelyssä ei ole kyse vain lääketieteestä ja diagnosoinnista, vaan laajemmasta yhteiskunnallisesta kokonaisuudesta, jossa kohtaavat yksilön kokemukset, instituutiot, asiantuntijavalta ja journalismin tekemisen arjen realiteetit.

Osa keskustelijoista toi mukanaan omia tai lähipiirin diagnoosikokemuksia, osa tarkasteli aihetta tutkimuksen tai ammatillisen roolin kautta. Yhteistä oli halu ymmärtää paremmin sitä, miksi keskustelu neurokirjosta tuntuu usein kiertävän yhä samoja asetelmia ja asiantuntijoita.

Media, asiantuntijat ja kokemusäänet

Keskustelu kääntyi nopeasti siihen, keitä journalismi nostaa esiin asiantuntijoina. Esimerkiksi lääkäreiden vahvaa näkyvyyttä ylipäätään useissa terveysaiheessa kritisoitiin ja myös lääkäreiden ammattikunnan sisältä toivottiin nostettavan esiin erilaisia näkemyksiä. Nykytilanteessa lääketiede esitetään usein yhden konsensuksen kautta ja erimieliset asiantuntijat saatetaan kehystää “kapinallisiksi” tai “toisinajattelijoiksi”. Voisiko esimerkiksi mielensä muuttaneiden lääkäreiden tai tutkijoiden esiin tuominen tehdä myös yleisölle näkyväksi, että myös tieteellinen tieto voi tarkentua ja jopa muuttua?

Yhtäältä siis kritisoitiin juttuja, joissa lääkäri tai muu asiantuntija määrittelee ilmiön ylhäältä käsin, yksinkertaistaen ja joskus jopa loukkaavin kielikuvin. Toisaalta todettiin, että journalismi tasapainoilee jatkuvasti henkilökohtaisen, kiinnostavan tarinan ja asiapitoisen tiedonvälityksen välillä. Toimittajataustaiset keskustelijat huomauttivat, että kokemusasiantuntijoita saatetaan usein käyttää eräänlaisina “inhimillisinä kuvituskuvina”, joiden ensisijaisena tehtävänä on tehdä jutusta yleisölle helpommin lähestyttävä.

Tätä kautta keskustelussa pohdittiin suomalaisen julkisen keskustelun konsensushakuisuutta myös laajemmin. Useampi osallistuja toivoi journalismilta rohkeampia kokeiluja: juttuja, joissa useat keskenään erimieliset asiantuntijat keskustelevat, argumentoivat ja etsivät yhteistä maaperää. Lyhyet, yksinkertaistavat formaatit eivät riitä näin monimutkaisen ilmiön käsittelyyn. Tarvittaisiin sarjoja, pidempiä kokonaisuuksia ja yleisön totuttamista siihen, että kaikkiin kysymyksiin ei ole yhtä vastausta.

Samalla todettiin, että keskustelun kokeminen moniäänisenä ei ole yksin journalistien vallassa: yleisöt eivät useinkaan tutkijamaisesti tee vertailevaa analyysia, vaan mieleen jää jokin yksittäinen juttu, joka on kuohuttanut tunteita.

Diagnoosi: yksilön apuväline vai yhteiskunnan mittari?

Yksi illan keskeisistä havainnoista oli se, kuinka eri asia diagnoosi on yksilölle ja yhteiskunnalle. Yksilölle se voi olla helpotus, selitys tai väylä tukeen. Yhteiskunnassa diagnoosit muuttuvat numeroiksi, tilastoiksi ja kustannuslaskelmiksi.

Osallistujat pohtivat, miksi diagnosoinnin määrän kasvu herättää niin vahvoja tunteita. “Muotidiagnoosi” ja “pinnistelijöiden diagnoosi” nousivat esiin loukkaavina ja yksinkertaistavina ilmaisuina, jotka ohittavat sen todellisuuden, että monille neurokirjon piirteet tarkoittavat arjessa jatkuvaa kuormitusta.

Samalla tunnistettiin ristiriita: osa ihmisistä kokee diagnoosin välttämättömänä avun saamiseksi, kun taas toiset välttelevät sitä viimeiseen asti. Joissain maissa, kuten Hollannissa, tukitoimia voidaan saada myös ilman diagnoosia, mikä haastaa suomalaisen järjestelmän perusolettamuksia.

Koulu, työelämä ja yksilökeskeisyyden rajat

Kuten Tampereella, myös Vaasan keskustelussa palattiin toistuvasti kouluun. Opettajien kuormitus, suurten ryhmien hallinta ja inkluusion käytännön toteutus herättivät myötätuntoa mutta myös kriittisiä kysymyksiä. Miten paljon yksilöllisiä tarpeita järjestelmä voi todellisuudessa huomioida? Mitä on muuttunut vuosikymmenten aikana – ja mitä ei ennen vain osattu nimetä neurokirjoksi?

Samalla todettiin, että monet tukitoimet, kuten selkeämpi kieli tai aistiystävälliset tilat, hyödyttävät kaikkia. Yhden tukeminen voi parantaa koko yhteisön toimivuutta. Silti julkisessa keskustelussa huomio kohdistuu usein yksilön “ongelmiin”, ei ympäristöihin, jotka kuormittavat.

Mitä jäi käteen?

Kuten aiemminkin, myös Vaasassa keskustelijat kertoivat keskustelun olleen positiivinen yllätys. Osa tuli paikalle ensisijaisesti kuuntelemaan, mutta dialoginen kohtaaminen toi esiin osallistujajoukon oman moniäänisyyden ja kokemukset. Turhautuminen julkista keskustelua kohtaan on yleistä, mutta tällaiset kohtaamiset muistuttavat, että moniääninen, kunnioittava keskustelu on mahdollista. Ehkä myös journalismi voisi ottaa oppia ei-julkisten dialogien hyödyntämisestä?